Foxtail 3.8.2006-7.3.2017
Whoa, it's been a year since Foxtail's passing. I can't believe it. I've known a long time I wanted to write a post dedicated to my lovely Foxtail in the Kitchen. It's just until now I could make this post. I've written most of these texts a year ago and it's only in Finnish as I don't think I could express my deep feelings properly in English.
--
Ketunhännälle, jonka mukana poistui myös sen näköisversio WhatAppin koira/kettu-emoticonista (samana päivänä!!!)
--
Kuinka tuulinen viimeinen päiväsi olikaan (ja muistatko ne kaksi ihanan kaunista talvipäivää sitä ennen (kuinka aurinko voi paistaakaan sen pitkän pimeän ajan jälkeen niin kirkkaasti).
Ja lumi alkoi sadella viimeisten minuuttiesi aikana, kuin haudatakseen väsymyksesi ja peittääkseen kaiken kärsimäsi tuskan. Ja kun lähdimme yksinäisinä ja onttosydämisinä kohti kotia, ilman sinua, oli maa jo paikoitellen peittynyt hienoon puuteriin.
Alkuillasta, kun suru tuntui painavana möttinä rinnassa, mieleeni tuli se kakka ja ajattelin, kuinka tuuli puhalsi kevyttä lunta pois jäätyneiden pökäleiden päältä. Yhtäkkiä minut valtasi ajatus, kuinka ihanaa, että sinusta oli vielä jälki ja niin lähellä. Ja niin vaelsimme halki viimovan tuulen katsomaan niitä. Pelkäsin etukäteen, että niitä ei olisi siellä enää, vähän niinkuin sinuakaan. Mutta siellä ne nökkivät, paikoin peittyneenä lumeen, mutta silti hyvinkin tunnistettavina. Vieressä oli isompi yksittäinen läjä, joka oli helppo paikantaa. Jäin nyt itse asiassa miettimään, oliko sekin tuotoksesi aiemmalta päivältä, mutta en pysty nyt sitä muistamaan.
---
Palasin töistä täynnä huolta. En voinut keskittyä työntekoon ja välillä kävin itkeskelemässä vessassa. Ketunhäntä oli tullut minua vastaan, kun avasin oven ja istui eteisessä. Se jopa heilutti häntää ja vaikutti olevan yllättävän pirteä. Ei merkkiäkään aamun uupumuksesta. Ladoin ostokset jääkaappiin, pakkasin kameran, kahvin ja herkkupaloja reppuun, vaihdoin lämpimän takin ylleni ja sitten lähdimme. Olin jo eilen saanut mahtavan idean mennä S:n "metsään". Ketunhäntä käveli lähes omin voimin autolle asti. Nostin sen takapenkille, kiinnitin valjaat turvavöihin, vein kakkapussin vielä roskikseen ja sitten lähdimme retkellemme. Päivä oli aivan ihana, juuri niin ihana kuin maaliskuun kirkas iltapäivä voi olla. Valo on kuin uutta kaiken sen pimeän jälkeen. Parkkeerasin auton metsäpalstan viereen ja Ketunhäntä lähti intoa puhkuen talsimaan tenniskenttien ohi kohti metsää. Urhea poika. Nousimme rinnettä ylös kallioille ja ylhäällä pääsimme metsän rauhaan (huolimatta lähellä ajavien auton melusta). Ketunhäntä haisteli innostuneena, söi keppejä ja nautti auringonvalosta suunnattomasti. Olin aivan ihmeissäni, kuinka hyvävointinen se oli. Olinko tehnyt väärän päätöksen? Kiersimme pienen lenkin, otin muutamia kuvia ja annoin Ketunhännälle sen herkkupalan. Sitten suuntasimme takaisin. Matkalla näimme Lukan ja Ofelian Härkähaan puistossa ja olen ihan varma, että jopa Ketunhäntä tunnisti ne, koska se siirtyi sen puoleiseen ikkunaan ja päästi muutaman vinkunan. Hetken harkitsin, pitäisikö sille antaa mahdollisuus nähdä nuo ystävät vielä kerran, mutta jostain syystä en sitten pysähtynyt. (Joskus autolla ajaessa tuntuu, että pysähtyminen ei onnistu, autoa ei saa parkkiin tai jotain muuta vastaavaa ja sitten tilanne on jo mennyt ohi).
Kotona Ketunhäntä oli suorastaan innokas, tietenkin nälkäinen. Olin tietenkin surullinen ja se huomasi sen, eikä voinut rauhoittua.
Sitten soitin äitille ja puhuimme ainakin puoli tuntia, minä lähinnä itkien.
--
Tunnen kuin en voisi koskaan enää iloita mistään. Ihan kuin Ketunhäntä aavistaisi, että jotain on tapahtumassa (ja kai se nyt sosiaalisen vaistonsa avulla aistii ainakin minun tuskan). Tai sitten sillä on tuskia. Illalla kävimme ulkona takapihalla. Kannoin sen ulos. Asfaltti ja hiekoitussepeli ovat liian haastavat kipeille, uupuneille tassuille. Nyt myöskään ruoho ei tunnu olevan riittävän pehmeää, eikä Ketunhäntä halua liikkua. Toisaalta aina jos menemme takapihalle, tuntuu, että se on jo luovuttanut, eikä senkään puolesta halua liikkua. Jos vain pääsisimme alkuun vauhdilla, niin sen jälkeen se viipottaisi menemään. Vielä viime viikolla kuljimme Kartanonpuiston lenkin.
Kysyn, onko Ketunhännällä hätä ja heti se kyykkii kuusen alle pitkän pissan. Yritän saada sen vielä kulkemaan nurmea ylös. Ei. Se istuu ja kääntyy katsomaan minua noilla pohjattoman syvillä silmillään. Niissä on jotenkin surullinen, väsynyt katse. "Voisitko äiti viedä minut lepäämään?" Kysyn tahtooko se kotiin. Huomaan reaktiosta, pienestä jalkojen nytkähdyksestä vastauksen, mutta juuri muuta ei tapahdu. Nostan rakkaan ystäväni syliin, ja kannan hänet rapun eteen. Lumesta hieman kostuneet tassut kantavat hyvin, eikä normaalia lipsumista tapahdu. Ketunhäntä kävelee lähes mallikkaasti hissiin ja sieltä sisälle.
Alkuun se on hieman levoton. Osittain se varmasti johtuu siitä, etten malta jättää sitä rauhaan ja kanavoin varmaan omaa ahdistustani siihen. Se läähättää ja katsoo minuun vedoten. Menen suihkuun ja kun palaan, se makoilee eteisen matolla, silmät kiinni, hengittäen levollisesti. Pieni ystäväni.
--
Matka uuvutti pienen vaeltajan. Tuli aika päästää. Pian pääset lepäämään. Lepää rauhassa, rakas ystäväni
Muffinssimuhvelo, muhvelo, muhvelopuhveli
Miro Miipotin Miipotti, Mibodi (-en paluu) Mibot Mibotmibot
Mipod (maipod)
Herttapoti
Höpönassikka
Mussukka
Minimuhvelo
Pötkö, pötkylä
Kiilapää
Ropicorgi
Mipo, maailman suurin kissa
Se, miten se piti oikeaa etutassua (tai molempia) koukussa kropan alla (Etana-Miro!)
Kuinka se tuli aina lohduttamaan (vielä viimeisenä aamunaankin)
Kuinka se rouskutteli lohen rapeaa nahkaa tai omenankaraa ja mikä määrä kuolaa...
Jogurttipurkkien puhdistaja, astioiden esipesijä
Loppuun asti taistelija (en ikinä unohda niitä viimeisiä hengenvetoja - ja sitten Miro oli poissa)
Pesucorgi! Ilkipoti!
Muro-Miro
Vauhtipötkö
Paras ystäväni, kuinka nyt jaksan jatkaa vaellustani ilman sinua
--
Follow Kitchenfoxtales via Instagram, Pinterest and Facebook to not miss a post!
Comments
Post a Comment